Olen miettinyt viimepäivinä paljon sitä, että miksi oma vanhempi lyö. Miksi sitä hakkaa omaa lastaan kuin aikuista välittämättä lapsen itkusta ja tuskasta. Millainen ihminen pystyy tekemään niin?

Mua uhattiin aina väkivallalla, aina. Joka asiata rangaistus oli lyöminen ja se rangaistus tuli usein ihan varmuuden vuoksi, ilman oikeaa syytä. Kyse ei koskaan ollut siitä etteivätkö aikuiset meidän perheessää olisi tajunneet mitä tekevät, koska meille sanottiin monta kertaa päivässä, että kotiasioista ei saa sitten puhua kenellekkään. Ja lyöntejä satoi ihan siitä syystä, että vanhemmille tuli sellainen tunne, että olen mahdollisesti saattanut kertoa kotioloistani jollekkin.Ihan kuin nyt siitä elämästä olisi kenellekkään halunnut puhua.

Toinen asia jonka opin jo ihan nuorena oli valehteleminen. Opin pienestä asti sanomaan, että kaikki on hyvin vaikka totuus oli jotain muuta. Pystyin valehtelemaan helposti sukulaisille ja kertomaan satuja koulukavereille normaalista lapsuudestani. Suojelin itseäni lyönneiltä ja vanhempieni mainetta kiillottamalla perhekuvamme niin hyväksi kuin pystyin, mutta koska lyöntejä tuli siltikin niin tosi ja valhe sekosivat päässäni. Ei ollut väliä kumpaa tein, molemmista rangaistus oli sama.

Muistan minä kuitenkin joskus tuijottaneeni kotikadun poliisiautoa miettien, että mitä tapahtuisi jos kävisin sanomassa, että minua hakataan kotona. Mutta en uskaltanut yhtään sitä ajatusta pidemmälle mennä, päähäni oli iskostettu liian kovasti se ettei saa puhua kenellekkään.  Enkä halunnut, että minua satutetaan.

Tuijotin tuota poliisiautoa ollessani kymmenen vuotias, nojasin parvekkeen kylmää kaidetta vasten enkä vielä silloin tajunnut. että elämäni olisi rikki seuraavat kaksikymmentä vuotta vain siksi etten uskaltanut sanoa mitään.