Tämän julkisen terapiakirjani kirjoittaminen on aika hidasta, kaikkea täytyy niin paljon miettiä ja tutkia. Ajoittain musta tuntuu etten ole ihan varma onko kaikki edes totta vai olenko vain nähnyt unta. Tulee mieleen, että olisiko sittenkin helpompaa mennä istumaan siihen terapiatuoliin jonkun lääkärin luo, mutta osaisiko hän yhtään sen varmemmin kertoa mikä on oikea muisto ja mikä väärä. Ja onko edes olemassa vääriä muistoja? Ovatko muistoni vain pieneen höttöön käärittyjä, hieman liian epäselviä ja liian syvälle piilotettuja?

Ollessani viisi vuotias vanhempani keräsivät koko kolmehenkisen lapsikatraansa eräänä päivänä kasaan ja laittoivat meidät kaikki lastenkotiin. Tai kuulemani mukaan äitini laittoi, ei jaksanut huolehtia kolmesta pienestä lapsesta yksin. Faijalle kuulemma maistui brenkku vähän liikaa ja nyrkit viuhuivat joten äiti haki eroa... En minä tiedä miten se oikeasti on mennyt enkä varmaan saa koskaan tietääkkään, muistoni vetävät tuon kohdalla pelkkää viivaa.

Lastenkotiajasta mulla ei ole mitään huonoa sanottavaa, ei kyllä kovasti hyvääkään, muistoja on niin vähän. Mutta kai meillä oli ihan kivaa, paljon lapsia ja leikkikavereita. Muistan ison keittiönpöydän ja tytön nimeltä Karita ja sen kun oltiin Karitan kanssa piilouduttu saunaan. Muistan kesäjuhlat joihin tuli ihan presidentti kylään, ojensin hänelle jotain, mutta en saa päähäni mitä. Muistan, että lastenkoti koostui ainakin kolmesta eri rakennukseta ja siinä me sitten juostiin isoa hiekkatietä edestakaisin jokapäivä. Muistan kerran kaatuneeni lastenkodin portaille, olin pullavarkaissa ja pakoni päättyi vain metrin päähän ovesta, olin jo tuolloin surkea juoksija. Mutta tuossa muutamassa lausessa ne muistot on kahden vuoden ajalta, muistoni viisivuotiaasta seitsämänvuotiaaksi.

Pikkusisko adoptoitiin samantien uuteen perheeseen, kun oli ihan vauva, mutta pikkuveljen kanssa jäätiin lastenkotiin pariksi vuodeksi. Ollessani seitsämänvuotias isäni sai uuden avovaimonsa kanssa meidät veljeni kanssa takaisin itselleen. Valitettavasti.