Olen yrittänyt miettiä pääni puhki miltä ensimmäinen lyönti tuntui, mutta en saa sitä mieleeni. Tiedän, että hakkaamista ja lyömistä oli paljon, mutta se on asia joka on pyyhkiytynyt mielestäni kaikkein parhaiten. En saa päähäni edes pieniä välähdyksiä, täydellinen pimeys.

Yhden kerran kuitenkin muistan. Seison siinä tokaluokkalaisena vierttynyt paita päällä pikkuhoususillani keittiön oven edessä. Keittö on kirkkaan keltainen. Muhun sattuu ja näen remmin jättämät mustelmat jaloissani. Selkäsaunasta on vain hetki, mutta jäljet ovat alkaneet jo mennä tummiksi. Reetta istuu keittiön pöydän ääressä ja itkee, sanoo ettei tajua miksi löi niin kovaa.

Lyömisestä ja nöyryyttämisestä on jäänyt muhun pahimmat jäljet, miten niitä hetkiä voi olla niin uskomattoman vaikea muistaa?