Ihmiskroppa on uskomaton. Musta on jotenkin käsittämätöntä, että oma pää voi vaan päättää lokeroida tietyt asiat johonkin niin syvälle, että niiden etsimiseen pitää käyttää ihan aikaa. Tuntuu, että etsin oman itseni mustaa laatikkoa, jotain joka antaisi pieniä vihjeitä siitä mitä mulle on tapahtunut ja miksi minä olen juuri tällainen minä. Toivoisin joskus, että munkin mustasta laatikosta tulisi jonkinlaista piipityskoodia jotta sen löytäminen olisi hieman helpompaa, pelkän vaiston varassa etsiminen on ajoittain varsinaista räpeltämistä.

Olen miettinyt myös teenkö elämäni virheen palatessani menneeseen. Elämäni on tällä hetkellä niin hyvin kuin se vain voi olla ja vanhojen muistelu ei välttämättä paranna sitä. Mutta jollain tavalla tunnen tietynlaista uteliasta jännistystä asioita miettiessäni, ihankuin avaisi ikivanhaa arkkua mummon ullakolla ja jännittäisi mitä se sisältää. Tuttuja tuoksuja ja kasvoja vai likaisia salaisuuksia?

Tästä alkaneesta matkastani tekee vaikeaa se, että mulla ei ole valokuvia itsestäni. Tai on, yksi. Siinä mä tönötän parivuotiaana kukka kädessä jossain nurtsilla eikä mulla ole aavistustakaan pahasta maailmasta. Se on aika kiva kuva.