Mua uhattiin aina väkivallalla, aina. Joka asiata rangaistus oli lyöminen ja se rangaistus tuli usein ihan varmuuden vuoksi, ilman oikeaa syytä. Kyse ei koskaan ollut siitä etteivätkö aikuiset meidän perheessää olisi tajunneet mitä tekevät, koska meille sanottiin monta kertaa päivässä, että kotiasioista ei saa sitten puhua kenellekkään. Ja lyöntejä satoi ihan siitä syystä, että vanhemmille tuli sellainen tunne, että olen mahdollisesti saattanut kertoa kotioloistani jollekkin.Ihan kuin nyt siitä elämästä olisi kenellekkään halunnut puhua.

Toinen asia jonka opin jo ihan nuorena oli valehteleminen. Opin pienestä asti sanomaan, että kaikki on hyvin vaikka totuus oli jotain muuta. Pystyin valehtelemaan helposti sukulaisille ja kertomaan satuja koulukavereille normaalista lapsuudestani. Suojelin itseäni lyönneiltä ja vanhempieni mainetta kiillottamalla perhekuvamme niin hyväksi kuin pystyin, mutta koska lyöntejä tuli siltikin niin tosi ja valhe sekosivat päässäni. Ei ollut väliä kumpaa tein, molemmista rangaistus oli sama.

Muistan minä kuitenkin joskus tuijottaneeni kotikadun poliisiautoa miettien, että mitä tapahtuisi jos kävisin sanomassa, että minua hakataan kotona. Mutta en uskaltanut yhtään sitä ajatusta pidemmälle mennä, päähäni oli iskostettu liian kovasti se ettei saa puhua kenellekkään.  Enkä halunnut, että minua satutetaan.

Tuijotin tuota poliisiautoa ollessani kymmenen vuotias, nojasin parvekkeen kylmää kaidetta vasten enkä vielä silloin tajunnut. että elämäni olisi rikki seuraavat kaksikymmentä vuotta vain siksi etten uskaltanut sanoa mitään.

Lasta on äärettömän helppo uhkailla väkivallalla sillä me emme uskaltaneet lyöntien pelossa lähteä huoneesta koskaan mihinkään, emme edes vessaan. Hyllyssämme oleva suuri maljakko pelasti meidät monelta pissahädältä, siihen mahtui juuri pissaamaan sotkematta itseään ja sitten kaatamaan pissat pihalle niin ettei kukaan nähnyt meidän käyttäneen sitä.
 

Mä olin puettu aina ihan helvetin hienosti kaikkiin sukujuhliin. Mulle ostettiin sossun rahoilla uudet vermeet joita mä en sitten koskaan saanut enää käyttää uudelleen, mutta niissä sukujuhlissa näytti siltä, että mulla oli kaikki viimeisen päälle ja hyvin. Mä muistan vieläkin mulle ostetun vaaleanpunaisen vakosametti minarin, se oli maailman ihanin enkä mä saanut käyttää sitä kuin kerran. Mä näytin nätiltä siinä.

Mun nöyryytys oli todellakin tahallista, se nainen tiesi tasan tarkkaan mitä teki.

Keltainen keittiö

Muisto loppuu.
 

Yhden kerran kuitenkin muistan. Seison siinä tokaluokkalaisena vierttynyt paita päällä pikkuhoususillani keittiön oven edessä. Keittö on kirkkaan keltainen. Muhun sattuu ja näen remmin jättämät mustelmat jaloissani. Selkäsaunasta on vain hetki, mutta jäljet ovat alkaneet jo mennä tummiksi. Reetta istuu keittiön pöydän ääressä ja itkee, sanoo ettei tajua miksi löi niin kovaa.

Lyömisestä ja nöyryyttämisestä on jäänyt muhun pahimmat jäljet, miten niitä hetkiä voi olla niin uskomattoman vaikea muistaa?

Meistä tuli seitsemän hengen uusioperhe. Faija ja me, Reetta ja hänen kolme lastaan.

Menin sinä vuonna ekalle luokalle ja muistan nähneeni joskus ensimmäisen luokan luokkakuvan jossa mä olen kuin kuka tahansa ekaluokkalainen, nätisti puettu ja elämä edessä. Ja kyllä meillä taisi kaikki ollakkin aluksi ihan hyvin. Kaikki muuttui meidän ensimmäisenä jouluna. Mä muistan, että saatiin ihan helvetisti lahjoja, meidän pienet sylit ei edes riittäneet kaikkien pitelemiseen.  Uusi äitikin muisti meitä, saatiin Reetalta tutit. Tutit siksi, että oltiin niin huonokäytöksisiä ja ihan vauvoja sen mielestä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna hänen tarkoituksensa oli nöyryyttää ja sen hän kyllä tekikin joka helvetin päivä sen joulun jälkeen.

Sen joulun jälkeen mut alettiin pukea hassuihin vaatteisiin ja vaatteet vaihdettiin kerran viikossa, koskaan en saanut itse päättää mitä laitoin päälle. Mä haisin pahalta ja suihkuun pääsin joka viikonloppu, saunapäivänä. Mä jouduin pitämään pipoa, toppatakkia ja kumppareita pitkälle kevääseen, Reetta kyttäsi kotimme parvekkeelta, etten vahingossakaan vaihtanut vaatteita koulumatkalla tai ottanut mitään pois.  Muut kersat tajusi, että olen erilainen ja hyvä kiusattava, mutta eivät tietenkään tienneet miksi. Mun koulukiusattuna oleminen alkoi aikuisen halusta nöyryyttää lasta.

Mä en koskaan muista tehneeni läksyjä tai leikkineeni. Mulle ei ostettu leluja ja jos joku sukulainen erehtyi ostamaan mulle leluja niin ne hävitettiin samantien. Muistan saaneeni maailman kauneimman posliininuken, mutta ei mennyt kuin pari päivää niin se oli muka rikki ja piti heittää roskiin. Samoin oli vaatteiden kanssa. Kun sukulaiset huomasivat, että olin hassusti puettu he ostivat mulle vaatteita, mutta nekin hävitettiin heti, kun sukulaiset olivat hävinneet näköpiiristä. Mulla ei ollut lupaa näyttää nätiltä.

Mulla on kuitenkin hyvä fiilis noista kouluvuosista, koulussa oli ihan hyvä olla. Me oltiin vielä niin pieniä, ettei kaikki välittäneet mun ulkonäöstä vaan mulla oli leikkikaveri aina koulussa. Mä sain stipendin tokalla luokalla avuliaisuudesta ja hyvästä käytöksestä joten en mä koulussa ole koskaan kovin mahdoton ollut.

Mä en muista milloin väkivalta tuli osaksi meidän elämää, mä en muista milloin sain ensimmäisen lyöntini. Muistan olleeni ehkä kahdeksan vuotias, mutta en ole ihan varma... mun täytyy miettiä tätä hetki.

Olen miettinyt myös teenkö elämäni virheen palatessani menneeseen. Elämäni on tällä hetkellä niin hyvin kuin se vain voi olla ja vanhojen muistelu ei välttämättä paranna sitä. Mutta jollain tavalla tunnen tietynlaista uteliasta jännistystä asioita miettiessäni, ihankuin avaisi ikivanhaa arkkua mummon ullakolla ja jännittäisi mitä se sisältää. Tuttuja tuoksuja ja kasvoja vai likaisia salaisuuksia?

Tästä alkaneesta matkastani tekee vaikeaa se, että mulla ei ole valokuvia itsestäni. Tai on, yksi. Siinä mä tönötän parivuotiaana kukka kädessä jossain nurtsilla eikä mulla ole aavistustakaan pahasta maailmasta. Se on aika kiva kuva.

Ollessani viisi vuotias vanhempani keräsivät koko kolmehenkisen lapsikatraansa eräänä päivänä kasaan ja laittoivat meidät kaikki lastenkotiin. Tai kuulemani mukaan äitini laittoi, ei jaksanut huolehtia kolmesta pienestä lapsesta yksin. Faijalle kuulemma maistui brenkku vähän liikaa ja nyrkit viuhuivat joten äiti haki eroa... En minä tiedä miten se oikeasti on mennyt enkä varmaan saa koskaan tietääkkään, muistoni vetävät tuon kohdalla pelkkää viivaa.

Lastenkotiajasta mulla ei ole mitään huonoa sanottavaa, ei kyllä kovasti hyvääkään, muistoja on niin vähän. Mutta kai meillä oli ihan kivaa, paljon lapsia ja leikkikavereita. Muistan ison keittiönpöydän ja tytön nimeltä Karita ja sen kun oltiin Karitan kanssa piilouduttu saunaan. Muistan kesäjuhlat joihin tuli ihan presidentti kylään, ojensin hänelle jotain, mutta en saa päähäni mitä. Muistan, että lastenkoti koostui ainakin kolmesta eri rakennukseta ja siinä me sitten juostiin isoa hiekkatietä edestakaisin jokapäivä. Muistan kerran kaatuneeni lastenkodin portaille, olin pullavarkaissa ja pakoni päättyi vain metrin päähän ovesta, olin jo tuolloin surkea juoksija. Mutta tuossa muutamassa lausessa ne muistot on kahden vuoden ajalta, muistoni viisivuotiaasta seitsämänvuotiaaksi.

Pikkusisko adoptoitiin samantien uuteen perheeseen, kun oli ihan vauva, mutta pikkuveljen kanssa jäätiin lastenkotiin pariksi vuodeksi. Ollessani seitsämänvuotias isäni sai uuden avovaimonsa kanssa meidät veljeni kanssa takaisin itselleen. Valitettavasti.

Asuin kodissani ensimmäiset viisi vuottani enkä muista siitä juuri mitään.  Muistoja vain yksi, siinä näkyy punaista ja oranssia, äitini vaihtaa vaippoja siskolleni tai veljelleni huoneessa jossa on kerrossänky ja hoitopöytä vauvalle. Muisto kestää sekunteja, vain välähdys menneestä.
Olen kuullut vanhempana, että isäni oli jo tuolloin väkivaltainen ja alkoholiin taipuvainen ja perheemme oli onneton, mutta minulla ei ole yhtään muistoa siitä, ei edes niitä huonoja.  Vaikka kuinka yritän pinnistää ja palata tuon pienen tytön päähän niin en pääse tuota yhtä muistoa pidemmälle, ehkä viisi vuotiaalla ei niitä ole vielä kovin paljon syntynyt.

Olen nyt vanhempana nähnyt talon jossa asuin,  talo on tänäpäivänä jo kokenut ulkosivuremontin ja sen punainen seinämaali ja  valkoiset ikkunapuitteet tekevät siitä onnellisen näköisen. Olenkohan saanut kokema siellä onnellisia hetkiä?

-J-

Mutta viimeiset viikot on tuonut minulle muistoja menneisyydestä ihan liikaa, kuin kertoakseen, että nyt on aika. En tiedä mihin tämä matka vie, koska en tiedä mitä ajatuksia mieleni tänne tuo, mitä muistoja käteni tänne kirjoittavat, mutta on aika purkaa vanha elämä.

Nyt on aika muistaa.